Pari viikkoa sitten sain muistutuksen kädestä syöttämisen haittapuolista, kun islanninhevonen, Hektor nappasi kevyesti taskustani kiinni. Muutaman kuukauden ajan olen kyseisen hevosen kanssa melkein päivittäin viettänyt aikaa, eikä hän ikinä ole hampailla ottanut kiinni, vaikka kovasti nameja aina etsiskelee. Yksi kerta riitti tekemään päätöksen kädestä syöttämisen lopettamisen puolesta. En aijo olla se ihminen, jolta hevonen oppii näykkimisen, varsinkaan kun kyseessä ei ole oma hevonen.
Hektor.
Alunperin annoin Hektorille herkkuja kädestä silloin, kun opeteltiin uusia temppuja. Tämä hevonen on nimittäin erittäin perso ruoalle ja näin ollen helpompi kouluttaa sen avulla. Loppujen lopuksi kädestä syöttäminen karkasi nimensä mukaan kädestä ja annoin hevoselle taskusta nameja sen minkä kerkesin. Meillä oli kyllä sääntö, Hektor sai namin vasta, kun itse käänsi päänsä pois ja minä ojensin namin hänelle. Enpä silti ojenna enää.
Myönnän, se on ihana tunne, kun hevonen hapuilee ihmistä ja ‘’välittää’’ kiintymystä. Se on helppo syy jatkaa namien syöttämistä ja pitää hevosen kiinnostus yllä. Täytyy kumminkin muistaa, että hevonen ei tarvitse ruokaa kiintyäkseen tai kunnioittaakseen ihmistä, päin vastoin. Eihän hevonen laumassakaan saa ruokaa palkinnoksi, miksi sen tulisi siis saada makupaloja ihmiseltä?
Kotiin päästyäni, nappasin heti Monty Robertsin kirjan käteeni ja aloin lukemaan hänen mielipidettään asiasta.
Monty kirjoittaa kirjassaan ‘’From my hands to yours’’
Joillekin lihansyöjä eläimille, ruoka on todellisuudessa palkinto. Leijona voi jahdata saaliitaan tunteja ennen kuin pääsee aterian ääreen. Tällöin eläin kokee saaliinsa palkinnoksi. Hevoselle ruoho ei ikinä ole palkinto. Hevonen etsii jatkuvasti rehevämpiä maita laiduntaa. Heinänkorret eivät juokse karkuun. Monty kehottaa, että hevosen ei ikinä tulisi liittää ruokaa ihmisvartaloon.
Ymmärrän, että hevosenomistajana, kaikki tekevät omat päätöksensä asian suhteen ja ovat myös kyseisen hevosen hyvinvoinnin asiantuntijoita. Uskon kumminkin, että hevosen kiintymyksen voi saavuttaa hyvin erilaisillakin keinoilla. Hevonen viettää laumassa kaiken aikansa -jos vain mahdollista, ilman yhtäkään makupalaa. Miksei siis ihmisenkin seurassa?
Mikä on oma näkemyksesi asiaan? :)
Joillekin lihansyöjä eläimille, ruoka on todellisuudessa palkinto. Leijona voi jahdata saaliitaan tunteja ennen kuin pääsee aterian ääreen. Tällöin eläin kokee saaliinsa palkinnoksi. Hevoselle ruoho ei ikinä ole palkinto. Hevonen etsii jatkuvasti rehevämpiä maita laiduntaa. Heinänkorret eivät juokse karkuun. Monty kehottaa, että hevosen ei ikinä tulisi liittää ruokaa ihmisvartaloon.
Ymmärrän, että hevosenomistajana, kaikki tekevät omat päätöksensä asian suhteen ja ovat myös kyseisen hevosen hyvinvoinnin asiantuntijoita. Uskon kumminkin, että hevosen kiintymyksen voi saavuttaa hyvin erilaisillakin keinoilla. Hevonen viettää laumassa kaiken aikansa -jos vain mahdollista, ilman yhtäkään makupalaa. Miksei siis ihmisenkin seurassa?
Mikä on oma näkemyksesi asiaan? :)