Uusi-Seelanti
Se on paikka mihin moni kertoo jonakin päivänä matkustavansa, mutta todellisuudessa vain harvat sinne asti päätyvät. Mystisiä kuvia tuosta maasta monella varmasti onkin, kun ei siitä paljon täällä Suomen päädyssäkään kuule.
kuva: National Geograpic
Itselläni ei ainakaan ollut juurikaan käsitystä kyseisestä paikasta, ennen kuin ensimmäisen kerran jalallani maahan astuin. Toki voin siitä itseänikin syyttää.
Etuoikeutena koen kumminkin sen, että olen päässyt aikaa Uuden-Seelannin puolella ihan kiitettävästi viettämään ja voi todeta, että maassa asustaa hobittien ja niiden 35 miljoonan lampaan lisäksi myös ruhtinaallinen hevosurheilun kansa. Ei niinkään ratsastuskoulu ihmisiä, vaan ihka oikeita hevosenomistajia.
Syitä hevosenomistajuuteen on varmasti monia, mutta itselläni keskeiseksi syyksi nousi ilmasto. Uusi-Seelanti on ilmastoltaan paljon suotuisampi hevosten ylläpitoon kuin Suomi. Talvet ovat leutoja- pakkasten puolelle kivutaan ainoastaan etelä-saaren pohjoisosissa. Kesällä taas pääsee kokemaan kuumiakin päiviä, mutta lämpötilat eivät turhan usein kohoa kiusallisen kuumiksi. Kustannukset laskevat siis huimasti, kun hevoset elävät ulkona ympäri vuoden.
Maapallon toispuoleiset kansalaiset ovat myös aika lupsakkaa ja rentoa väkeä. Lieneekö tämäkin syynä madaltuneeseen hevosen osto kynnykseen? Hevosen omistuksesta on tehty kaikille sopiva harrastus mahdollisuus.
Itse Helsingissä kasvaneena olen sivusta oppinut, että hevosiin menee tuhansia euroja kuukaudessa ja hyvä ratsastaja kilpailee aluekisoissa koulua ja esteitä. Näinköhän se sitten todellisuudessa lienee? Siitä olen kumminkin ihan varma, että hevosen voi omistaa paljon pienemmälläkin budjetilla. Elämä on valinnoista kiinni.
Itse olen Uudessa-Seelannissa asunut yhteensä noin 1,5 vuotta, josta noin puolet työssäkäyvänä ja puolet matkustellen. Ensimmäisellä kerralla, 2015 joulukuussa, lähdin matkaan Working Holiday-viisumilla, mikä oikeuttaa maassa asumiseen vuoden verran. Vuotta myöhemmin lähdin takaisin miehen perässä, tällä kertaa turistiviisumilla. Kyseiseillä viisumilla ei tietenkään töitä saa tehdä, joten oli minunkin haettava uutta viisumia poikaystäväni Adamin tuella.
Viisumin hakeminen ei tosin ole mikään muutaman tunnin keikka maahanmuuttovirastoon, vaan pikemminkin muutaman kuukauden uurastus. Sitä odotellessa oli siis keksittävä jotain.
Joku onkin saattanut kuulla termistä Wwoofing (willing workers on organic farms), mikä onkin suosittu tapa matkustaa maata. Kyseessä on siis työnteko majoitusta ja ruokaa vastaan. Periaatteet tietysti vaihtelee työnantajasta riippuen, mutta usein noin viisi tuntia työtä päivässä, 4-6 päivää viikossa. Tosin olen itsekin epäreiluja kohtaamisia joutunut kokemaan, jolloin työtä on tehty aamusta iltaan, eikä siltikään riittävästi. Näissä asioissa onkin hyvä sopia etukäteen yhteiset sävelet. Hyvä puoli tässä kaikessa kumminkin on se, että työtä löytyy helposti, eikä viisumia tarvita.
Löysinkin itselleni upean paikan aivan Queenstownin lieppeiltä, Etelä-saaren pohjoisosista.
Halfway Bay Station.
Tuhansia lampaita, satoja lehmiä, 6 sonnia, 14 työkoiraa, 4 hevosta, kanoja, 1 lemmikki vuohi, 2 paimenta, 1 isäntä, uskomatonta kauneutta, hiljaisuutta ja aitoa Uutta-Seelantia.
Antaa videon puhua puolestaan, miltä lammasfarmilla elo näyttää.
Maapallon toispuoleiset kansalaiset ovat myös aika lupsakkaa ja rentoa väkeä. Lieneekö tämäkin syynä madaltuneeseen hevosen osto kynnykseen? Hevosen omistuksesta on tehty kaikille sopiva harrastus mahdollisuus.
Itse Helsingissä kasvaneena olen sivusta oppinut, että hevosiin menee tuhansia euroja kuukaudessa ja hyvä ratsastaja kilpailee aluekisoissa koulua ja esteitä. Näinköhän se sitten todellisuudessa lienee? Siitä olen kumminkin ihan varma, että hevosen voi omistaa paljon pienemmälläkin budjetilla. Elämä on valinnoista kiinni.
Itse olen Uudessa-Seelannissa asunut yhteensä noin 1,5 vuotta, josta noin puolet työssäkäyvänä ja puolet matkustellen. Ensimmäisellä kerralla, 2015 joulukuussa, lähdin matkaan Working Holiday-viisumilla, mikä oikeuttaa maassa asumiseen vuoden verran. Vuotta myöhemmin lähdin takaisin miehen perässä, tällä kertaa turistiviisumilla. Kyseiseillä viisumilla ei tietenkään töitä saa tehdä, joten oli minunkin haettava uutta viisumia poikaystäväni Adamin tuella.
Viisumin hakeminen ei tosin ole mikään muutaman tunnin keikka maahanmuuttovirastoon, vaan pikemminkin muutaman kuukauden uurastus. Sitä odotellessa oli siis keksittävä jotain.
Joku onkin saattanut kuulla termistä Wwoofing (willing workers on organic farms), mikä onkin suosittu tapa matkustaa maata. Kyseessä on siis työnteko majoitusta ja ruokaa vastaan. Periaatteet tietysti vaihtelee työnantajasta riippuen, mutta usein noin viisi tuntia työtä päivässä, 4-6 päivää viikossa. Tosin olen itsekin epäreiluja kohtaamisia joutunut kokemaan, jolloin työtä on tehty aamusta iltaan, eikä siltikään riittävästi. Näissä asioissa onkin hyvä sopia etukäteen yhteiset sävelet. Hyvä puoli tässä kaikessa kumminkin on se, että työtä löytyy helposti, eikä viisumia tarvita.
Löysinkin itselleni upean paikan aivan Queenstownin lieppeiltä, Etelä-saaren pohjoisosista.
Halfway Bay Station.
Tuhansia lampaita, satoja lehmiä, 6 sonnia, 14 työkoiraa, 4 hevosta, kanoja, 1 lemmikki vuohi, 2 paimenta, 1 isäntä, uskomatonta kauneutta, hiljaisuutta ja aitoa Uutta-Seelantia.
Antaa videon puhua puolestaan, miltä lammasfarmilla elo näyttää.
Löysin tämän videon sattumalta tietoa kerätessäni. Kyseisen videon tekijä, Jules, oli itsekin samanaikaisesti Halfway Bayllä töissä. Hän oli tosin opiskelmassa paimeneksi, minä vain mukana seuraamassa ja auttamassa minkä osasin.
Halfway Bay Station on tarkalleen 4164.5571 hehtaarin alue Wakatipu-järven rannalla. Farmia pyörittää nelihenkinen perhe, jossa lapset ovat osana päivittäisiä rutiineja. Farmilla tuotetaan vasikan ja karitsan lihaa sekä Merino villaa.
Halfway bay stationille on kolme sisäänkäyntiä- vene, helikopteri tai neliveto. Farmi on siis suhteellisen vaikeiden kulkuyhteyksien päässä. Osittain siksi, että se sijaitsee useiden vuorien ympäröimänä, järven toisella puolella.
Itse asuin farmilla kolme viikkoa, työtehtäviä vaihdellen. Onnekkaana pääsin mukaan perheen päivittäisiin rutiineihin, jotka sisälsivät mm, puutarhan hoitoa; kanojen, karitsojen, koirien ja hevosten ruokintaa, hevosten liikutusta, siivousta sekä muita yksittäisiä tehtäviä. Yksi mieleenpainuvimmista aamuista oli varmasti lampaiden ja lehmien paimennus. Lampaita on tosiaan farmilla tuhansia ja kaikki niihin liittyvät siirrot hoidetaan hevosen selästä, koiria apuna käyttäen. Eläimiä siirretään uusiin aitauksiin esimerkiksi ruohon käydessä liian lyhyeksi. Hevoset soveltuvat ajoneuvoja paremmin siirto hommiin vaikeakulkuisen maaston vuoksi.
Koulutettuja hevosia farmilla oli neljä ja niitä käytettiin pääsääntöisesti eläinten paimennukseen. Perheen tyttärellä oli myös oma poni, jota hän kävi ratsastamassa omalla ajallaan. Kaikki hevoset elivät vapaana. Jos ratsastamaan halusi, olikin ensin lähdettävä etsimään laumaa mönkijällä. Ihanaa tietysti, että hevoset saavat elää niin vapaasti, mutta olihan siinä omatkin ongelmansa. Kiinniotto oli nimittäin erittäin hankalaa.
Itseäni eniten yllätti se, kuinka paljon aikaa ja kärsivällisyyttä eläinten paimennus vei. Aloitimme aamun aikasin auringon noustessa ja ratsastimme noin tunnin aitauksen luo, jossa siirrettävät lehmät olivat. Lehmät päästettiin aitauksesta vapaaksi ja ohjattiin oikeaan suuntaan ‘’paine ja vapautus’’ menetelmää käyttäen. Asetetaan paine (ääni, kehonkieli, liike) ja vapautetaan se, heti kun pienikin tulos oikeaan suuntaan on saavutettu. Minkäänlaista ‘’kättä pidempää’’ apuvälinettä ei käytetty eikä eläimillä missään vaiheessa ollut epämukava olla. Hevosten kanssa ohjattiin suuntaa ja tukittiin väärään suuntaan ajautuminen. Siinä nämä hevoset olivatkin mainioita, sillä poikasiaan ruokkivat lehmät olivat hyvin herkällä päällä, eivätkä halunneet päästää ketään turhan lähelle vasikkaa. Uhkaillakseen lehmä saattoi juosta hevosta päin, varoittaakseen tätä pysymään turvallisen välimatkan päässä. Hevoset olivat lehmien käytökseen hyvin tottuneita, eivätkä pelästyneet pienistä. Itselläni tosin olin jännityksessä pitelemistä.
Pelkillä hevosilla ei tosin pitkälle päästä. Koirat ovat siirrossa avainasemassa. Uuden-Seelannin paimenkoira (Huntaway) ja Border Collie ovat suosittuja rotuja lampaiden paimennuksessa. Molemmilla roduilla on oma tehtävänsä, rodun vahvuuksia apuna käyttäen.
Uuden-Seelannin paimenkoira on vahvarakenteinen ja yleensä väriltään musta. Niitä käytetään nimensä mukaisesti (hunt away) paimentamaan lampaat poispäin paimenesta. Tämä suhteellisen uusi rotu on jalostettu käyttämään kovaa, mutta matalaa haukuntaa lampaiden eteenpäin ajoon
Kuva: pet paw, dog breeds.
Border Collie. Tämä usealle tuttu rotu on käytetty lampaiden kaitsemiseen erityisesti älykkyytensä ja tottelevaisuutensa takia. Border Collie käyttää erilaista menetelmää paimenkoiraan verrattuna. Border Collie lähestyy lampaita ‘’saalistus’’ asennossa ja ohjaa karjaa katseellaan. Border Collieta käytetään karjan yhdessä pitämiseen ja kääntämiseen. Kuva: kimballstock |
Paimenkoiraa ohjataan äänellä ja käskyillä, kun taas Collieta paimenpillin avulla.
Paimennuksen jälkeen ratsastettiin takasin kotiin aamupalaa syömään vatsa kurnien. Vaikka aurinko oli noussut jo tunteja sitten, tuli se vuorten takaa esiin vasta kotimatkalla. Muistan vieläkin kuinka kylmä siellä vuorien välissä aamulla oli. Hevosen selässä kun ei tullu paljoa niveliä liikuteltua.
Toinen muistettava kokemus oli lampaiden keritseminen ja miespuolisten lampaiden ‘’säkkien’’ poistaminen. Siihen en halua välttämättä edes palata. Itselläni olikin koko prosessin aikana varmasti kuvaamisen arvoinen ilme.
Kokonaisuudessaan kolme viikkoa Halfway Baylla oli ikimuistoinen kokemus. Pääsin taas kokemaan asioita mihin ei välttämättä muuten olisi tullut mahdollisuutta. Elämäntapa Stationilla muutenkin samantyylinen, jonka haluan itsellenikin tulevaisuudessa rakentaa. Tosin ilman lihatuotantoa :).
Paimennuksen jälkeen ratsastettiin takasin kotiin aamupalaa syömään vatsa kurnien. Vaikka aurinko oli noussut jo tunteja sitten, tuli se vuorten takaa esiin vasta kotimatkalla. Muistan vieläkin kuinka kylmä siellä vuorien välissä aamulla oli. Hevosen selässä kun ei tullu paljoa niveliä liikuteltua.
Toinen muistettava kokemus oli lampaiden keritseminen ja miespuolisten lampaiden ‘’säkkien’’ poistaminen. Siihen en halua välttämättä edes palata. Itselläni olikin koko prosessin aikana varmasti kuvaamisen arvoinen ilme.
Kokonaisuudessaan kolme viikkoa Halfway Baylla oli ikimuistoinen kokemus. Pääsin taas kokemaan asioita mihin ei välttämättä muuten olisi tullut mahdollisuutta. Elämäntapa Stationilla muutenkin samantyylinen, jonka haluan itsellenikin tulevaisuudessa rakentaa. Tosin ilman lihatuotantoa :).