Olen tässä junamatkalla Helsinkiin miettinyt, että mikä se on se semmonen unelmien työ, kun tuntuu, että on niin pirun vaikeeta löytää.
Ideoitahan on monia- ja hyviä ideoita onkin, mutta ei sitten käytännössä tai teoriassa kumminkaan toimi. Vai olenko se vaan minä niin kyyninen ja negatiivinen? Monia kiinnostavia aloja olen kyllä elämäni aikana onnekseni päässyt testaamaan, mutta aina on sama virsi soinut- ei se ole tämäkään se mun juttu.
Oma työtitteli on tällä hetkellä nimeltään vaellusohjaaja, joka on ehdottomasti kuulunut unelma-ammattilistaan. Kesällä pääsin hevosleirejäkin vetämään ja suunnitelemaan- vieläpä vapain käsin. Mahtavaa ja luovaa hommaa kaikkeudessaan, upeiden eläinten ja ihmisten kanssa- oman aikansa- kunnes taas tuntuu, että no mitäs nyt?
Älkää käsittäkö väärin, olen todellisesti nauttinut vaelluksista, leireistä ja kaikesta islanninhevosten hoitoon ja koulutukseen liittyvästä ja paljon olen oppinut. En ikinä olisi voinut edes kuvitella, että tämmönen mahdollisuus osuu juuri mun kohdalle. Unelmien saavuttamiseen on toki tehty paljon duuniakin.
Silti olen miettinyt, että onko semmosta unelma-ammattia olemassakaan? Tämä työ on todellakin ollut mulle unelmien duuni pari vuotta sitten, mutta kun nyt lähden elämässä eteenpäin, ei vaellusohjaajantyö kuulu listalle. Olenkin miettinyt, että jos ne unelmatyöt kestääkin aina ihan vähän aikaa. Juuri niin kuin unelmat ja ajatuksetkin tulevat jyrinällä luokse ja sitten purjehtivat pois. Siltä se ainakin alkaa omasta mielestä tuntumaan. Unelma duunikin siis tulee, ja sitten se menee- ja sitten on joko etsittävä uusi unelma tai niellä ylpeytensä.
Nyt kumminkin kerron teille omasta työstäni ja tarkalleen ottaen viikonlopusta, joka meni, mitenkäs muuten kuin, vaeltaessa. Perus viikonloppu siis.
Miten olen tähän pisteeseen päätynyt?
Kesällä 2015 etsiskelin kuumeisesti kesätyöpaikkaa. Olin sillä hetkellä Skotlannissa opiskelemassa ja kesätyönhaku piti suorittaa sähköisesti. Eihän siitä mitään tullut, homma kaatui viimeistään siihen, kun kutsu kävi haastatteluihin (tarkalleen ottaen kahteen).
‘’Tilanne on se, että olen Skotlannissa, miten olisi skype-haastattelu?’’
Heheh, ehkä ensi vuonna sitten, vastaus kuului molemmista.
Kunnes löytyi paikka. Englannista, jossain siellä Sheffieldin itäpuolella, tyypillisestä Englantilaisesta pubista. JES. Vihdoin löytyi töitä. Palkka ei ollut häävi eikä kylä ollenkaan tuttu, mutta mitäs sitten. Sinne olin kovaa vauhtia menossa. Aloinkin kuumeisesti etsiskelemään ja kyselemään, että missä siellä voi ratsastaa, ai ei missään? Naapureita on jossain, mutta ei ole hevosia. Autolla pääsis, mutta kun ei ole korttia. No, unohdetaan siis ratsastus.
Pari viikkoa työn saannin jälkeen surffailin Hevostalli.net sivustolla (miten se nyt sattuikin, enhän minä nyt siellä yleensä…) ja sieltä löytyi tämä epätodentuntuinen kesätyöpaikka.
‘’Haetaan leiriohjaajaa vaellustallille keski-suomeen.’’
Pakkohan se oli kokeilla, eikä mennyt aikaakaan, kun jo skypetettiin tallin omistajan kanssa täysin virtuaalisesti. Ihanaa kun löytyy edes, joku, jonka mielestä virtuaalinen haastattelu ei ole täysin turha vaihtoehto.
Näin se siis alkoi, minun urani asiakkaiden (tarkalleen ottaen savolaisten mökkeilijöiden) ja hevosurheilun parissa.
Mitä siellä sitten tehdään?
Normi vaellushan alkaa keittiöstä- sieltä mistä kaikki hyvä saa muutenkin alkunsa- jääkaapista. Eväät siis messiin, eli soppaa, leipää, kahvia, lettutaikina, tulitikut ja muut lisävarusteet. Tärkeitä kaikki. Eikä muuten kannata unohtaa kahvimaitoa tai voita leivän päälle, koska ikinä ei tiedä millä päällä ne mökkeilijät tosiasiassa on. Sieltä tulee kylmän viileetä palautetta, jos mustaa kahvia joudutaan juomaan. Lettutaikinan kaataminen autonpenkille, ei sekään auta asiaa millään tavalla. Tässä paikassa plussana on vielä ruoan terveellisyys. Kaikki on ajateltu viimeisen päälle eikä ruoassa tosiaan ole mitään ylimääräistä. Lettuhillokin pelkkää mansikkaa! NAM.
Kun tavarat on kasassa, viedään ne kodalle odottelemaan kylmäkasseissa ja sitten äkkiä hirveellä kiireellä takaisin hevosia laittamaan. Ajotushan on näissä asioissa aina ihan pielessä, joko ollaan tunteja liian aikaisin tai sitten myöhässä. Hevoset ovat siis ratsastajilleen valmiina odottelemassa. Mikä on sinänsä sääli, sillä varustaminen on hyvin tärkeä osa kokemusta. Toisaalta, jos alottelijoita on paljon, varustamiseen menisi turhauttavan pitkä aika, niin hevoselle, kuin asiakkaallekkin.
Nämä pahamaineiset Savolaiset tulevat kyllä jostain syystä paikalle hyvissä ajoin ja ovat muutenkin valmistautuneita niin henkisesti että fyysisesti kovaan koettelemukseen. Heille se tosin ei edes mikään koettelemus olekaan, kun ovat tottuneet muutenkin rahvaaseen työhön ja metsä-aktiviteetteihin. (hurray 🏽) Helsinkiläisistä ei tosin voi sanoa samaa- tulevat milloin sattuu ja miten sattuu.
Vaellusryhmässä on useimmiten noin 10 henkilöä, minimissään kumminkin 5-7 ja enimmillään 20. Useimmat ryhmät meillä ovat sekaryhmiä, eli osaavat ja alotteiljat menevät samassa. Kuulostaa epäkäytännölliseltä, mutta 98% vaelluksista hommat saadaan kyllä toimimaan kaikille sopivaksi.
Vaellus aikakin vaihtelee, perjantaina oli kahden tunnin vaellus, lauantaina kolmen, ja sunnuntaina neljän. Kolmen ja neljän tunnin vaelluksilla pysähdytään kodalle paistamaan lettuja ja kahvittelemaan. Kahden tunnin vaelluksilla ei taukoa tarvita, vaan keskitetään koko aika ratsastukseen.
Tämän viikonlopun vaeltajat olivat myös hyvin eritasoisia. Perjantaina meillä olikin kaksi ohjaajaa, jotta pystyttiin jakamaan ryhmää tölttääjiin / kävelijöihin. Lauantaina ryhmässä oli niin aloittelijoita kuin osaaviakin, mutta kaikille oli rauhallinen tahti sopiva. Sunnuntain ryhmä olikin hyvin osaava ja silloin päästiin menemään ihan haipakkaa turhia stressaamatta. Oikein onnistunut viikonloppu kaiken kaikkiaan.
Asiakastyöstä monet jaksavat aina valittaa. Kuinka se on niin turhauttavaa kuunnella valittavia asiakkaita päivät pitkät. Itsekin omassa elämässä siihen toki kohdannut, mutta tässä työssä on pakko sanoa, että asiakkaat tekevät päivistä entistä parempia(muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta). Varsinkin semmoset heput, jotka ei ole ennen hevosen selässä aikaa viettänyt, osaavat ottaa sen ratsastuksen vähän enemmän lungisti ja ovat muutenkin avoinna kaikelle uudelle, kun ei minkäänlaisia odotuksia ole. Toki työtä ja opetusta on vähän enemmän, mutta se on sen arvosta. Osaavissa ryhmissä on sitten omat hyvät puolensa ja pääsee kunnolla päästelemäänkin. :)
Usein päästään vielä vaelluksen jälkeen järveen kahlaamaan ja viilentelemään jalkoja.
Mietin tässä kuumeisesti vaellustyön huonoja puolia, jotka tulevat oikeastaan esille vasta kun vaelluksia on päivittäin. Fyysistä työtähän se on, joka toistaa itseään joissakin asioissa, mutta mikäpäs työ ei. Hevoset valmiiksi vaellukselle, asiakkaat tulee, perusopetus, vaellus, ruoka, hevoset pois ja ruokinta. Niin kun sanoin, työssä pysyy vireänä kun vaelluksia vetää maksimissaan 4 viikossa, mutta niin se kai menee ihan missä tahansa ammatissa. Vähennetään vaan kaikki työpäiviä niin jaksetaan paremmin! :)